Päiväksi pariksi menneeseen – Down the memory lane

 

Kellahdentieltä

Päiväksi pariksi menneeseen

Matka Suomeen oli tällä kertaa paluu muistoihin.

Lyttylä on maalaiskylä Porin pohjoispuolella, nykyisin se kuuluu osana kaupunkiin. Olen sen perältä kotoisin, Kellahdentien varrelta parin kolmiloikan verran maalaiskunnan ja Ahlaisten pitäjän väliseltä rajaojalta, puolentoista kilometrin päässä koululta. Naapurustossa ei juuri ollut lapsia, joten sain kuvitella leikkikaverit, etten olisi jäänyt tuppisuuksi.

Nuoruuteni aikoihin tie oli hiljainen. Lapsuusaikanani sillä järjestettiin yksi merkittävä tapahtuma, tie toimi päivän verran 60-luvulla SM-rallin pikaosuutena. Sen jälkeen muutama satunnainen motoristi kokeili joskus kaasujalkaa. Talvisin tukkiauto liikkui kerran pari päivässä ja kauppa-auto kerran viikossa. Mummon sisko kissansa kanssa liikkui naapurustossa kuuntelemassa ja välittämässä uutisia, kissa kipitti edellä ja pysähtyi mäen töyräälle ja odotti kunnes vanhus ehti kohdalle. Isoisäni, jota me pappaksi kutsuimme, oli eräänlainen kyläpäällikkö. Hän liikkui Skodallaan ja myöhemmin Fiatillaan maalaiskunnan päättävissä elimissä ja hänelle tuli paljon postia. Sitä me veljeni kanssa kuljetimme koulumatkalla kylän keskustasta pyörän tarakalla tai selkärepussa.

Satoja vuotta aiemmin juuri se meidän vanhan kotitalomme ohi viilettänyt tie yhdisti Lyttylän sataman Noormarkkuun. Porista ei silloin ollut tietoakaan, Ulvilaan ja muualle liikuttiin vesitse. Tie oli valtaväylä 1800-luvun puoliväliin, jolloin Lyttylän kartanon isäntä Wallenstråle lopetti tupakanviljelyn ja suurten laivojen rakennustyömaan Lyttylän satamassa eli Varvissa.

Kartanosta tuli kansakoulu 1900-luvun alussa. Koulun toiminta loppui 1970, olin jo siihen

Koulu

mennessä käynyt kuusi vuotta Porissa oppikoulua. Kylä hiipui, kaupat suljettiin, pappani kuoli ja vanhempani muuttivat kaupunkiin kuten moni muu heitä ennen.

Nykyisin Lyttylä elää uutta nousua. Kauppoja ei ole vielä, eikä koulua, mutta kartano on nyt kyläläisten omistama ja se on päätetty kunnostaa. Taustalla kyläyhdistys ja talkoohenki. Se lämmittää vanhan lyttyläläisen sydäntä.

Kartanon pihalla vanhan kansakoulun välitunnit palautuvat tuoksuineen ja touhuineen. Tuossa me pelasimme neljää maalia, tässä hypittiin narua, puiden alla opettaja Viitala luki meille satukirjaa.

Kartanon ranskalaispuutarhasta on jäljellä pari lehtikuusta, mutta tammea portin pielessä ei enää ole. Vanha puuseerakennus on jäljellä. Ekaluokalla pelotti nousta portaat ylös, reikä on korkealla ja oli ikävä istahtaa tyhjän mustan aukon päälle. Kauheinta oli lähteä vessaan kesken tuntia, yksin siinä laitoksessa oli kolkkoa. Pidättelin. Kerran raittiuskasvatustilaisuudessa oli pakko lorauttaa lattialle. Kukaan ei rainan särinältä kuullut mitään. Seuraavana aamuna lätäkkö oli poissa, kävin aamuhartauteen mennessäni tarkistamassa.

Kartano kaatui konkurssiin ja talonpojat lunastivat pirttinsä ja peltonsa 1900-luvun alussa, niin myös minun mummoni isä. Setäni korjailee vanhaa Dragsvikin taloa, jonka päädyssä kumpareella oli maasauna, kivistä vuorattu kuoppa. Sitä oli käytetty vielä mummon siskon lapsuudessa. Katto oli veljeni ja minun lapsuudessani jo poissa ja kuoppa vaarallinen, edes sen lähelle ei saanut mennä. Ties kuinka vanha rakennelma oli, kauan aikaa sitten ihmiset asuivat kivikuopissa. Pihapiirissä oli myös romahtanut riihi, jonka pellavatupsuja kävin teinityttönä nuuhkimassa. Riihestä on jäljellä jokunen homehtunut hirrenpätkä.

Kellahden puolella polkupyörämatkan päässä kartanot ovat säilyneet asuttuina. Avellanin kartanon eli Kellahden säterin rakennukset ovat saaneet uuden omistajan, maisema on avattu tiheältä puustolta ja ohikulkija saa ihailla osin jo 1700-luvulla rakennettua kokonaisuutta. Naapurirakennus, rustholli, Jokisen perheen omistama talonpoikaiskartano, on komea kuten ennen. Näiden rakennusten historia juontaa 1500-luvulle, 1600-luvulla ratsumestari Otto Juhana Grotenhusen omisti sekä Kellahden että Lyttylän kartanon. Suuressa reduktionissa 1680 hän joutui jakamaan Kellahden tilan rustholliksi ja säteriksi.

Lyttylän kylän vaiheet kantavat kauas menneisyyteen. Maastrantin peltoaukea on joskus ollut järvi ja paikalta on löydetty esineistöä pakanuuden ajalta. Pellolle vietiin kylältä karja turvaan, jos jokin uhkasi. Väki pakeni lähellä olevan Pirunpesän luoliin. Miesmuistissa on vanhan mummon tarina Krimin sodan ajoilta, jolloin hän pikkutyttönä piiloutui aikuisten mukana pakenemassa englantilaisten sotalaivojen alta. Yksi niistä rantautui Rankkuuseen ja vei pellosta perunat mennessään.

Pirunpesalla

Pirunpesä on 10.000 vuotta vanha jäämassojen paikalle kuljettama jättiläissiirtolohkare, joka on paikalla rikkoutunut ja halkeilee edelleen kasvuston imeytyessä rakosiin. Wikipedia väittää että kivenjärkäleiden sisään syntynyt luolasto on Suomen toiseksi pisin.

Luonnonihmettä on vaikea saada kuviin. Niissä näkyy vain jokin korkea pyöreä sivu, teräväreunainen lohkare tai halkeamien muodostama aukko. Paikan päällä puiden siimeksessä näkee järkälekasan laajuuden ja korkeuden. Kummallinen paikka, jota ihmiset ovat käyneet ihmettelemässä vuosituhansien ajan. Kahdeksan vanhana olin siellä alakoululaisten retkellä edellisen kerran. Söimme opettajan kanssa eväät luolan suuaukolla. Silloin en uskaltanut ryömiä sisään enkä edes kävellä Pirunpesän ympäri. Korkeimmat kivet ovat toistakymmentä metriä korkeita, halkaisija on kymmeniä metrejä, huuto ei toiselle puolelle kuulu.

Porin matkani kohokohta oli Porin Suomalaisen Yhteislyseon vuoden 1972 ylioppilaitten yhteistapaaminen. Meitä oli aikoinaan ennätysmäärä, yli 150, joista parin aktiivisen kanssa saimme kaivettua esille kolmanneksen. Kaikkiaan 44 ilmestyi koululle, juna-ajelulle, jokiristeilylle, Rakastajat-teatteriin ja jatkoille, jopa ilotulitusta katsomaan. Suurin osa meistä ei ollut nähnyt toisiaan 42:een vuoteen ja moni oli aloittanut oppikoulun tasan 50 vuotta sitten. Enää kuusikymppisinä ei kilpailla menestyksellä tai sen vähättelyllä. Nyt muisteltiin nuoruutta ja silloin koettuja tunteita ja tilanteita. Löytyi lähes kadotettuja ystäviä. Ajatustenvaihdossa on purkamista viikoiksi.

Finnish national anthem in its original form

Muistelumatkani jatkui Helsinkiin. Löysin yliopiston juhlasalin, jossa avajaiset olivat

Yliopiston juhlasalin portaat

alkamassa aivan kuin 42 vuotta sitten. Ihailin portailta Senaatintoria, vain edessä olevat turistibussit häiritsivät. Kahdeksantoistavuotiaana katselin pääovelta avautuvaa näkymää. Hypähtelin portaat alas. Ohikulkija nosti päätään ja hymyili. Silloin minusta näkyi että olin uusi. Enää en herättänyt kenenkään huomiota.

Jatkoin matkaani Porthanian pyöröovista sisään ja haistelin tunnelmaa. Sama puheensorina, joukko varmannäköisiä jo kokeneita opiskelijoita ja muutama tuoreempi. Pääluentosaliin en kurkistanut. Siellä ensimmäisellä luennolla todistettiin ettei nollan ja ykkösen välillä ole muita kokonaislukuja. Kun astuin ulos en ollut varma enää mistään.

Siitä on melkoinen matka nykypäivään. Kävelin Gaudeamuksen kirjakauppakahvilaan ja ostin Capuccinon. Sellaista ei aikoinaan saanut edes Fazerin kuppilasta.

Along the memory lane

As the time has passed the personal history becomes more and more of interest.

This time I started my trip along the memory lane visiting my home village, called Lyttylä, now part of the town called Pori in Western Finland. It is some 20 kilometres, 15 miles from the city centre. My home was a mile off from the village centre, and there was school, store and the bus stop. Lyttylä Mansion House was then my first school for the initial four years. In my childhood people gradually left the village, eventually also my parents who built a new home a mile off the city centre of Pori.

The village has a colourful history. The area has been inhabited for one thousand years based on some archaeological findings from a field that used to be a lake, now in the middle of the forest. Close to that spot there is a huge piece of rock that has been relocated by glacial ice some 10.000 years ago. It has been scattered into a number of large pieces, surprisingly not used at any time as a quarry. In the past people might have believed in its magic powers as it is called Pirunpesä, Devil’s nest, and there are a lot of smaller stones everywhere in the forest.

Pirunpesa

It is difficult to capture this natural wonder in photos as one can take a picture of a large rounded side or some sharp pieces and crevasses as the pile of rocks is vast and covered and surrounded with fern, bushes and trees. According to Wikipedia these erratic blocks of stone hide a second longest cave in Finland. The longest is supposedly somewhere in the North.

I have visited the place only once before when I was an eight-year old school girl. Then we had a picnic at the mouth of one of the caves. This time we collected porcini mushrooms around the erratic rocks and prepared them later for a delightful dinner. In my childhood the value of mushrooms was next to nothing, cow food. Now porcini mushrooms are exported to Italy in large quantities picked by Asian workers.

The mansion house of Lyttylä has seen its hay-day in the 1850’s when large ships were built at the port. Some of them sailed to England onboard tar and wood from the forests around Lyttylä, some sailed even further to South America. Tobacco was grown in the fields and processed in Pori. The last owners of the Lyttylä Mansion faced major financial challenges and sold all wood from the forests. The village was sold in small lots to the farmers working for the mansion house; my great grandfather was one of them.

Kellahti Mansion is a few miles from my old home. In the 1600’s it was owned by the same family as Lyttylä and for some tax reasons divided into two in 1680. Both properties have been inhabited ever since, the other just recently exchanged owners and renovated for everyone passing by to admire.

The main reason for my visit to Pori was a get-together of all those who graduated from Pori Lyceum in 1972. It was a private school at the time, and we were the largest year group graduating ever since – around 150. For the get-together 46 of us turned up. It was emotional to see friends whom I had not met in 42 years, only a few of them I had popped into somewhere, two of them I had seen within 10 years. The day exceeded the expectations in every way once we got the names and the present faces in place.

In Helsinki the memory lane continued to the University. The turning doors are the same

Helsinki Senate Square

as 42 years ago, young people inside the hall look and sound the same though much of Helsinki has changed a lot even since we moved to England in 1994. On the steps of the main entrance down to Senate Square the view looks the same, just the double-deckers imported from England for the tourists are new. The university café offers cappuccino something that was not available even in the grandest cafés of my student days.

 

Today’s students at Helsinki Uni.